“Miksi et vain lähtenyt?”
Se on kysymys, jonka moni lähisuhdeväkivaltaa kokenut on kuullut. Joskus sen kysyy läheinen, joskus ammattilainen ja joskus ihminen kysyy sitä myöhemmin itse itseltään.
Miksi jäin? Miksi suostuin? Miksi en sanonut vastaan? Miksi annoin tilanteen jatkua niin pitkään?
Jälkikäteen moni asia näyttää erilaiselta kuin silloin, kun eli niiden keskellä. Kun turvaton tai väkivaltainen tilanne on ohi, tapahtumia alkaa helposti tarkastella tämänhetkisestä näkökulmasta. Silloin voi olla vaikea tavoittaa sitä, millaiseksi oma maailma oli vähitellen muuttunut.
Lähisuhdeväkivaltaisessa suhteessa ihminen ei aina tee ratkaisuja, jotka näyttävät ulkopuolisen silmissä loogisilta. Omassa tilanteessaan hänen toimintansa voi kuitenkin olla hyvin ymmärrettävää.
Voisi sanoa, että ihminen pyrkii toimimaan epärationaalisessa tilanteessa mahdollisimman rationaalisesti.
Jos huomaat, että tietty puheenaihe johtaa riitaan, lakkaat ehkä ottamasta sitä esille. Jos ystävien tapaamisesta seuraa syytöksiä tai vihaa, alat ehkä tavata heitä harvemmin. Jos huomaat toisen ärtyvän pukeutumisesta, mielipiteistäsi tai tavastasi toimia, alat ehkä vähitellen mukauttaa itseäsi.
Tarkoituksena ei aluksi ole luopua omasta elämästä.
Tarkoituksena on saada arki sujumaan vähän rauhallisemmin.
Ihminen oppii ennakoimaan
Pitkittyneessä turvattomuudessa ihminen alkaa helposti tarkkailla ympäristöään tavallista herkemmin.
Mistä äänensävystä kannattaa olla huolissaan? Milloin kannattaa olla hiljaa? Mitä kannattaa jättää sanomatta? Milloin on parempi perääntyä? Miten tilanteen voisi rauhoittaa ennen kuin se pahenee?
Vähitellen tästä voi tulla niin normaali osa arkea, ettei omaa jatkuvaa varuillaanoloa enää edes huomaa. Samalla oma elämä voi alkaa kaventua. Ystäviä tavataan vähemmän. Omista mielipiteistä vaietaan. Jotkin asiat jätetään tekemättä. Valintoja tehdään sen mukaan, mikä aiheuttaisi mahdollisimman vähän ristiriitaa.
Ulkopuolelta voi näyttää siltä, että ihminen itse suostuu rajoittamaan elämäänsä. Sisältäpäin kokemus on usein toinen: ihminen yrittää selviytyä.
Selviytymisen keinot eivät synny tyhjästä
Ihmisen keho ja mieli pyrkivät turvattomassa tilanteessa ennen kaikkea suojelemaan häntä. Siksi omassa käyttäytymisessä voi myöhemmin tunnistaa asioita, joita häpeää tai joita on vaikea ymmärtää.
Ehkä yritit jatkuvasti miellyttää.
Ehkä pyysit anteeksi asioita, joita et ollut tehnyt.
Ehkä vähättelit tapahtunutta läheisillesi.
Ehkä puolustit kumppaniasi tai vakuuttelit itsellesi, ettei tilanne ollutkaan niin vakava.
Ehkä ajattelit, että kunhan itse toimit vähän toisin, kaikki rauhoittuu.
Näitä ratkaisuja on helppo arvioida jälkeenpäin.
Toipumisessa voisi kuitenkin olla tärkeämpää kysyä:
Mitä minä silloin yritin suojella?
Ehkä yritit pitää perheen koossa. Ehkä suojelit lapsia. Ehkä pelkäsit taloudellista epävarmuutta. Ehkä toivoit, että toinen muuttuisi. Ehkä olit oppinut elämään niin vahvasti toisen reaktioiden mukaan, ettei omaa tahtoasi ollut enää helppo tunnistaa.
Silloin toimintasi ei välttämättä kertonut heikkoudesta. Se saattoi kertoa selviytymisestä.
Kun vaara on ohi, selviytyminen ei aina lopu
Suhde voi päättyä. Fyysistä etäisyyttä voi syntyä. Kukaan ei enää ehkä kontrolloi arjen valintoja. Silti keho ja mieli voivat jatkaa pitkään vanhojen sääntöjen mukaan.
Ihminen voi edelleen miettiä ennen päätöstä, saako hän tehdä niin. Hän voi säikähtää toisen ärtymystä tavallista voimakkaammin. Hän voi selitellä valintojaan, vaikka kukaan ei vaatisi selitystä. Hän voi huomata kysyvänsä muiden mielipidettä asioissa, joista ennen päätti itse.
Tai sitten tulee valtava väsymys.
Kun jatkuva varuillaanolo alkaa vähentyä, elimistö ei enää tarvitse kaikkea energiaansa selviytymiseen. Vasta silloin ihminen saattaa huomata, kuinka uupunut hän todella on.
Siksi väkivaltaisesta suhteesta lähteminen ja siitä toipuminen ovat kaksi eri asiaa.
Lähteminen voi viedä ihmisen pois vaarasta.
Toipumisessa rakennetaan vähitellen turvallisuutta myös omaan sisäiseen maailmaan.
Toipuminen alkaa usein pienistä asioista
Toipuminen ei välttämättä ala suuresta päätöksestä tai voimakkaasta kokemuksesta.
Joskus se alkaa lähes huomaamattomasti.
Huomaat sanovasi ääneen, mistä itse pidät.
Tapaat ystävän ilman, että tunnet siitä syyllisyyttä.
Ostat vaatteen, jonka itse haluat.
Sanot johonkin pyyntöön ei.
Et selitä päätöstäsi.
Huomaat olevasi eri mieltä jonkun kanssa ja huomaat samalla, ettei mitään pahaa tapahdu. Nämä voivat näyttää pieniltä asioilta. Todellisuudessa niissä tapahtuu jotain hyvin merkittävää.
Oma elämä alkaa vähitellen palautua omiin käsiin.
Tarinaa voi alkaa kertoa uudella tavalla
Toipumiseen liittyy myös se, millaista tarinaa ihminen kertoo itselleen menneestä.
Aluksi tarina voi olla:
“Miksi annoin tämän tapahtua minulle?”
Ajan myötä kysymys voi muuttua:
“Miten minä selviydyin siitä tilanteesta?”
Ja myöhemmin ehkä vielä:
“Mitä minä nyt haluan omalta elämältäni?”
Tapahtunutta ei tarvitse kaunistella eikä selittää pois. Väkivalta on aina tekijän vastuulla.
Mutta ihmisen ei tarvitse jäädä loppuelämäkseen oman elämänsä tarinassa vain sen ihmisen rooliin, jolle tapahtui jotain pahaa.
Tarinaan voi tulla uusia lukuja.
Niissä voi olla lepoa, omaa tahtoa, rajoja, ystävyyttä, uteliaisuutta ja iloa.
Toipuminen ei tarkoita sitä, että mennyt katoaisi.
Se tarkoittaa sitä, ettei menneen tarvitse enää määrätä kaikkea sitä, mitä tästä eteenpäin tapahtuu.
Kaisa Mirano
Lähisuhdeväkivaltaan erikoistunut psykoterapeutti
